.

.

11/23/2013

Olipa kerran perjantai-ilta

Viihteelle lähtö 7 turkkilaisen naisen kanssa on melko erilainen kokemus verrattuna illanviettoon O:n ja muutaman kaverin kera. Perjantai-ilta oli sellainen erilaisempi kokemus. 3 heistä puhui sujuvaa englantia, muut eivät ollenkaan. Ilta lähti liikkeelle Atasehiristä E:n asunnolta, jossa laitoimme itsemme valmiiksi yhdessä G:n kanssa. Lähdimme Kadiköyyn metrolla tapaamaan 5 muuta naista illallisen merkeissä ravintolaan nimeltä Cafe Kafka, jossa oli mieletön merinäköala ja hyvä ruoka. Unohdin kätevästi kameran kotiin, joten kaikki kuvat tällä kertaa tulevat suoraan googlesta.

Kafka:





Huolimatta siitä yleisestä olettamuksesta, että turkkilaiset vain heittävät jonkun verran rahaa pöydälle ja vaikka maksavat toistensa ateriat omasta pussista, jos jollakin ei ole tasarahaa, tässä seurueessa me otimme kirjaimellisesti laskimet esiin ja laskimme omat osuutemme laskusta. Ja kukaan ei suostunut siihen että joku olisi vipannut ylimääräisen vitosen, jos ei ollut tarpeeksi. Sitten mentiin vaikka tarjoilijalle pyytämään josko he rikkoisivat isomman rahan pieniksi. Ehkä se on vain naisellinen piirre, miehet luultavasti vain kilpailisivat siitä kuka ottaa luottokorttinsa esille nopeammin ja siten voi maksaa kaikkien ruoat.

Koska yli puolet seurueestamme halusi kuulla live-musiikkia,  me matkauduimme bars streetille (se oli hyvä päätös), mutta emme osanneet valita oikeaa paikkaa. Minä en ollut yksi heistä, jotka halusivat live-musiikkia, sen sijaan nautin ihan vain hyvän musiikin kuuntelusta ja rentoutumisesta. Päädyimme Kadifeen, koska heillä oli posteri jostakin paikallisesta laulajasta, joka olisi aloittanut puolelta öin ja jota ennen olisi joku muu laulamassa, lämmittelemässä yleisöä niin sanoen.

Kadife:

Sisäkatto oli tähtitaivas ja lämppäri soitti kitaraa ja lauloi tyhjälle salille. (tämä kuva voisi olla hyvinkin eilis-illalta, sillä meidän lisäksi siellä ei ollut ketään)  Tilasimme juotavaa ja innokkaimmat meistä kirjoittivat toivelistan lauluista joita he halusivat kuulla lämppäriltä. Hän päätyikin soittamaan muutamia niistä, mikä tietysti kirvoitti ihastuneet huudot ja taputukset ja yhteislaulut meidän pöytäryhmästä. Minä rehellisesti sanoen kaipasin metallia/rokkia, jotakin perjantai-iltaan sopivaa rentoutumis-musiikkia, turkkilaisen musiikin sijaan. Ei sillä ettenkö pitäisi turkkilaisesta musiikista (edes siitä popimmasta), en vain koe sitä omakseni ja en vain tajua sitä. Vietimme siellä melkein kaksi tuntia, ennen kuin päätimme lähteä (pääesiintyjä ei ollut vielä edes aloittanut) jonnekin sellaiseen, jossa on erilaisempi tunnelma. Minä viljelin baarien nimiä keskusteluissamme niin että lopulta päädyimme... Kargaan :)




No hyvä on, he eivät tainneet soittaa erityisen metallia musiikkia, mutta paljon universaalimpaa ja rentouttavampaa kuin mitä edellisen baarin tarjonta oli. Vietimme siellä aikaa reilusti yli puolen yön, siinä vaiheessa iltaa yötä paikka olikin niin täynnä, että ahtauduimme yläkerran nurkkapöytään. Jos jokin on aina vakio, on se että täällä järjestetään tilaa vaikka kuinka suurelle porukalle ja tuoleja kannetaan pöydän äärelle tarpeen mukaan. O. liittyi seuraamme suoraan iltavuorosta, ja siten pääsin lähtemään kotiin turvallisesti. (en haluaisi käyttää yksin myöhään illalla taksia ja busseja ei öisin taida ajaa meidän suuntaamme)

Kaiken tämän illanvieton jälkeen muistan vain sen, että minun pitää lukea Boris Vianin kirja Foam of the Daze, koska E. suositteli sitä ja se on kuulemma jonkinsortin klassikko. Miten ihmeessä en ole edes kuullut siitä?  Ja nyt missio on löytää se jostakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti