.

.

9/28/2013

Kaikki on heikunkeikun. (¤#µ£@$#)

Huolellinen avautuminen aiheesta paperiasiat. Kuten monesti aiemmin, kaikki paperiasiat Turkissa tuntuvat muodostuvan käsitteeksi, prosessiksi joka vain kestää ja kestää ja jossa käänteitä ja tilanteita riittää enemmän kuin tv-sarjoissa. Nyt kuitenkin tilanne on niin, että meikäläisen paperiasiat ovat (mitä ilmeisemmin) sotkussa Suomen päässä (!?!).

Heti kun tulimme takaisin Istanbuliin Suomen lomalta, kävin konsulaatin kautta laittamassa vihkitodistuksen ja vaadittavat leimat, kopiot yms Suomeen. Konsulaatin mukava täti tarkasti paperit, näytin alkuperäiset ja apostille-leima oli niputettu alkuperäisen vihkitodistuksen kopion ja sen käännöksen seuraksi, kopiot passeista oli leimattu konsulaatin kautta ja kaikki oli onnellisesti ohi 5 minuutissa. Hän totesi vain, että tämä riittää nämä ovat oikeat paperit ja ne lähtevät Ankaran kautta Suomeen. No, minä tietysti myhäilin että onpas hyvä että tämä menee nopeasti, sillä tulen tarvitsemaan tätä rekisteröitymistietoa mahdollisimman pian. Meni lähes 3 viikkoa ja otin yhteyttä konsulaattiin että onko paperit jo lähteneet Suomeen, kun sieltä päästä ei kuulu mitään (ja olin myös laittanut meiliä kysyäkseni että ovatko paperit saapuneet ja koska ne olisi rekisteröity ajantasalle, johon he vastasivat että paperit eivät olleet vielä tulleet). Noh, sanoivat että matkalla ovat. Okei, ajattelin että tässä tulee joka tapauksessa kiire, kun pitäisi passiinkin sitten hakea uutta sukunimeä ja kaiken kukkuraksi uusia ole-lupa.

Eikä aikaakaan kun Suomen päästä meilissä totesivat että "emme voi hyväksyä näitä papereita, niistä puuttuvat alkuperäiset todistukset vihkimisestä ja apostille-leima on vain käännöksessä. lähetämme paperit takaisin osoitteeseen..." Ja minä repesin aivan totaalsesti ja kirjoitin meiliä takaisin, että ette muuten varmasti lähetä papereita takaisin, konsulaatti on ne hyväksynyt ja todennut että oikeat ovat ja kerroin että minulla ei ole aikaa lähetellä uusia papereita sillä minun pitää saada uusittua ole-lupa lokakuussa. (sanoin oikeasti aika suorat sanat tälle maistraatin naiselle) Sieltä tuli vielä yksi maili, jossa urputtivat vielä jostakin muusta ja minä jatkoin takaisin ja kerroin että minulle on kerrottu maistraatista mitä papereita tarvitaan, tein niin ja konsulaatti hyväksyi, joten en ymmärrä mitä he enää tarvitsevat.


Sen jälkeen en enää saanut sähköpostia Suomen päästä, maistraatilta, ja kun viikko oli kulunut, otin uudelleen yhteyttä heihin ja kysyin että kertokaa nyt ihmeessä missä mennään. Kun ei vastausta tullut (ja papereita ei ole muuten vieläkään tullut postissa takaisin), kysyin konsulaatin kautta että tietäväkö he asiasta. Konsulaatti oli myös ollut yhteydessä maistraattiin ilman vastausta, sanoivat että ovat nähneet alkuperäiset todistukset ja että kaiken pitäisi olla kunnossa (minulle lähinnä vakuutteli). Sitten vielä viime viikolla kirjoitin maistraattiin että mikä on tilanne, samoin kuin konsulaattiinkin. En saanut vastausta vieläkään Suomen puolelta, mutta konsulaatti vastasi että asian pitäisi olla kunnossa (tosin, hekään eivät saaneet vahvistusta maistraatista).





Siis wat oikeesti? Nyt en tiedä ollenkaan missä mennään, onko paperit kenties tulossa jollain etanajunalla takaisin minulle, vai ovatko ne prosessissa kun kukaan ei vastaa? Olen oikeasti ollut viimeisen kolme viikkoa nuppi otsassa miettinyt että mitä minä teen sen ole-luvan hakemisen suhteen? Ensinnäkin, oletetaan että he ensi viikolla (hypoteettisesti) ilmoittavat että paperit ovat kunnossa ja siviilisääty on rekisteröity Suomessa, minulle tulee joka tapauksessa kiire: minun pitää mennä kiireen vilkkaan Ankaraan laittamaan passiasia vireille, he lähettävät passin Suomeen ja prosessi kestää 2-3 viikkoa ennen kuin saan sen takaisin Istanbuliin. Suurlähetystö tai konsulaatti ei ole auki turkkilaisina ja suomalaisina juhlapyhinä ja arvatkaa vaan alkaako Kurban Bayram kahden viikon päästä (joo). Ja se kestää viikon! Sitten pitäisi olla kaikki paperit koossa kun ole-lupaa hakee (netin kautta ensin ajanvaraus ja siellä ei ole paljoakaan vaihtoehtoja sille, mille päivälle ajanvarauksen haluaa tehdä, jos siis vaikka haluaisi pelata varman päälle).. Eli, tulee olemaan niin että ole-lupaa varten teen ajanvarauksen paljon myöhemmin kuin milloin nykyinen lupani umpeutuu, eli maksanko sakkoja sen vuoksi että en ole saanut papereitani kasaan ennen sitä? Ilmeisesti eivät katso hyvällä että vanha lupa on umpeutunut ja uusi lupa-aika on haettu vasta esim. viikkoja ajan umpeutumisen jälkeen. Pystyykö asiasta puhumaan tyypeille niin ettei joutuisi maksamaan mitään sakkoja siitä että on myöhässä asian suhteen, vai toteavatko vain että voi nyyh, tuossa sinulle tonnin lasku. En tiedä oikeasti. Patti on niin syvällä otsassa etten pysty edes ajattelemaan selkeästi enää tätä paperiasiaa.

(kuva googlesta,  mutta voisin väittää näkeväni tuon myös peilistä ..)

9/25/2013

Naapurikylästä ja löhöilystä










Siis on kahdenlaisia tapoja viettää viikonloppuja. Joko lähtee ex tempore ostosreissulle/yhdelle naapuri-kylään, jonka päättää siellä ruokailuun (My Chef, mikäs muukaan) tai sitten jää kotikulmille ja köllii kotona nuhjaisissa kotivaatteissa rillit nenällä ja nenä kiinni kirjoissa.  Kadiköyn hyviä puolia onkin juuri shoppailu-mahdollisuudet, kuppilat/kahvilat ja ruokapaikat. Siellä käyn aina tsekkaamassa ensin halpiskauppojen vaaterekit ennen kuin kurkkaan sisään Mangoon yms muihin isompiin ketjuihin. Tosin, viime aikoina on tullut ostettua minkäänlaista vaatetta naurettavan vähän, pitää oikein muistella milloin viimeksi ostin vaatteita (kesäkuussa)... Eipä niitä jatkuvasti tarvitsekaan hankkia. No, eilen näin Capitolin Penti:ssä mukavan pehmeitä 15 liiran sisätohveleita ja ostin raidalliset sellaiset kotikäyttöön. (lasketaanko ne vaateshoppailuksi?)

Mutta ei oleskelu nuhjuisissa kotivaatteissa yhtään hassumpaa ole, kotona on kiva olla kun ei tarvitse lähteä minnekään (no daa) ja voi vaikka.. lukea kirjoja. Lainasin eräältä tuttavalta tuon David Elkindin The hurried child-kirjan, joka on psykologinen analysointi kaikista niistä elämänaspekteista, jotka määrittävät sen, miten ja miksi nykyajan lapset "kasvavat aikuisiksi" turhan nopeasti, vaikka eiväthän he edes kasva tai emotionaalisesti sen nopeampaa kypsy kuin ennenkään (aivojen kehityksenkään johdosta ei ole mahdollista), mutta heitä ikään kuin pakotetaan ottamaan yhä nuorempana ja nuorempana osaa kaikkeen sellaiseen, josta ei pidemmän päälle ole niin paljon hyötyä kuin haittaa (in other words: the earlier the better, pushy moms and changed society). David Elkind on alansa huippuja, kirjoittanut kirjoja toisensa jälkeen lapsipsykologiaa, -psykiatriaa ja -kasvatusta koskien. Harvemmin on tullut luettua näinkin mielenkiintoisesta aiheesta, toivon että löydän muitakin hänen kirjojaan samasta aihepiiristä.

9/21/2013

Hyvistä muistoista syntyy hyvä mieli.

Kuluneella viikolla saimme vihdoin hääkuvamme postissa. Kuvaajamme oli suurentanut kymmenisen kuvaa valokuviksi ja yhden oman suosikkinsa vielä suuremmaksi (joka on minunkin yksi suosikeistani) ja loput kuvista - muutama sata - tuli CDn mukana. Siinä olikin puuhaa kun ne ensin kaikki siirsi koneelle ja sitten lähti käymään läpi kuva kuvalta. Lopulta löysin 50 mieleistä ja laitoin ne feissiin kavereille ja perheelle nähtäväksi, mutta nyt kun katselin kuvia uudelleen, niin löytäisin varmasti toiset 50 ihan yhtä mieleistä. Ajattelin laittaa ihan vain muutaman kuvan tänne, hieman maltillisempia kuvia, vaikka meillä olikin sellaisia hulluttelu-kuvia ja "hullu-ilme-nauraessa"-ilmeitä ihan tarpeeksi :) Ja suuremmaksi osaksi ihan vain perusposeeraus-kuvia tuli otettua, meillä kun ei ollut mielikuvitusta mihinkään kovin omaperäiseen. Tunnelma ja tyytyväisyys on kuitenkin tärkeämpää, kuin kaikenmaailman rekvisiitat kuvissa ja mahdollisimman erikoiset kuvauskohteet.








Hikisistä olosuhteista johtuen hiukset tuntuivat välillä litistyneen päähän ja painavan hameen kanssa oli välillä tukalaa liikkua paikasta toiseen. Silti se oli mahtava, aurinkoinen päivä. Kumpikaan meistä ei ole varsinaisia linssiludeja, ja alussa varsinkin tuntui aika tönköltä vain seistä ja poseerata. Siinä sitten päivän aikana kuvaaja sai meidät rentoutumaan enemmän ja lopulta se olikin ihan hauskaa.

9/14/2013

Likaista peliä


Ilmeisesti Taksim ei ollut tarpeeksi. Protestit eivät ole hellittäneet ja nyt syyskuun alun kunniaksi protestoijat toiminnallaan, tällä kertaakokoontumalla Kadiköyn kaduille ja vaatimaan oikeutta viimeisimmälle uhrille, Ahmet Atakanin muistolle, on tuonut poliisit perässä Kadiköyyn. Tätä siis tapahtui jo muutama päivä sitten, mutta siihenkö se jää, onkin ihan eri asia. Nyt viikonloppuna saattaa olla taas aika jännät paikat että missä tapahtuu ja kuinka pahasti. Yleisesti ottaen protestithan oli laantuneet kesän aikana, mutta ne saattavat ihan hyvin jatkuakin, viikonloput ollen ehkä ne yleisimmät päivät viikossa kun otetaan oikein kunnolla yhteen.

Itse en ollut paikalla kun Kadiköyssä pahimmat kahakat saivat alkunsa, ja nyt tuntuu ihan hyvältä ettei asutakaan siellä enää (kop kop, kuka tietää missä seuraavan kerran kokoonnutaan kaduille, täällä naapurissahan on kans melkoisen lailla AKP-vastaista porukkaa..).

Näitä protestointi-uutisia ei oikein osaa muulla tavalla summata yhteen, kuin linkittämällä viime päivien uutisia:
(englanniksi)

Kadiköyn kahakat
Kadiköyn kahakat + video

Amnestyn kommentit kaasun käytöstä

Ahmet Atakan-uutisointi

Occupy Gezin facebook sivustot (päivittävät muuten jatkuvasti uutta informaatiota, näistä meikäläinen lukee viimeisimmät uutiset)

Ja viimeisimpänä mun henk.koht suosikkivideo:






9/07/2013

Jos jotakin en ikävöinyt..

Niinhän siinä sitten yleensä käy. Syyskuu alkaa, asteet tipahtaa selkeästi alemmaksi (nyt "vain" 20 paikkeilla) ja meikäläinen saa flunssan. Sellaisen hitaasti etenevän version, jossa nenäliinoissa ei säästellä ja toivoo vain että tulisi sitten kerralla kunnolla päälle tai jäisi tulematta. Ja tulihan se. Enkä ole ainoa, siellä täällä näkee aivastelevia ja niiskuttelevia kanssaihmisiä, ruuhkabussissa seisominenkin on suorastaan hupaisaa..

Kun olimme Suomessa oli asteet tietenkin sen verran alhaisemmat, että t-paita-neuletakki-takki-yhdistelmä oli ihan hyvä jopa keskellä päivää (plus että siellä satoi). Tänne kun saavuimme, oli edelleen kesä: 30 astetta ja hiostava kuumuus toivottivat meidät tervetulleiksi. Pari viikkoa sitä ja sitten tuli syksyisemmät kelit. Need I say more? Vähemmästäkin menee keho sekaisin.

Jos jotakin en ikävöinyt, oli se Istanbulin ruuhka. Jos jokin elämässä on vakio, on se Istanbulin ruuhka. Sitä on aina. Se ei edes saa olla tekosyynä sille että on myöhässä, ja jos se on, niin silloin on oltava jokin todella paha tilanne, kuten onnettomuus tai suljettu silta. Ruuhkaa on aina, eri asia on että on että onko sitä paljon vai todella paljon. Ainoa aika vuorokaudesta jolloin ei ole ruuhkaa, on n. keskiyöstä aamu kuuteen. Voisi ryhtyä yötyöläiseksi..

Eräs eurooppalainen tuttavani tulee usein Istanbuliin työn merkeissä ja hän kirjoitti feissiin saapuneensa  Atatürk lentokentälle viideltä perjantai-iltana ja saapuneensa asuntoonsa Atasehiriin (Aasian puolella) 10 illalla. I feel you..

Eikä ihme, kun näitä googlesta löytämiä ruuhkakuvia katselee..