.

.

1/27/2013

Give me a reason.

Alennusmyynnit - syy lähteä shoppailemaan. Uteliaisuuttani lähinnä lähdin katselemaan, onko mitään sellaista mitä kaapista puuttuu. Ihan mitä tahansa rotkuja ei kannata aleistakaan ostaa, sen takia vain että hinta on huokea, vaan mielestäni kannattaa ostaa sellaista ajatonta ja simppeliä ja helposti mätsättävää ja ennen kaikkea sellaista jota tulee pidettyä. Minulla oli jo pitkään ongelmana keksiä päällepantavaa erilaisiin tilaisuuksiin, käydessä ulkona syömässä jne, astetta juhlavampaa mutta ei kuitenkaan mitään over-the-top-juttuja.

Kun näin tämän "puuterin"värisen viskoosiunelman Mangon ikkunassa käänsin kannat siihen suuntaan ja taistelin viimeisestä koosta muiden asiakkaiden kanssa. Kun paitaa tiiviisti katsellut nainen ei sitä kuitenkaan halunnut ottaa, (luultavasti siksi että minä mulkoilin häntä metrin päästä) minä riuhtaisin sen käsiini ja kiikutin sovituskoppiin. Ja ihastuin. Se on niiiiiin ihana. (hinnasta -70%.)



Samalla reissulla silmiini pisti tämä hyvin suosituksi vaatteeksi osoittautunut "hörhelö"kauluksellinen hihaton. Tämä vain sattuu olemaan kokoa S, mutta ihan hyvin se näköjään päälle sopii! Tätä paitaa tuli jo käytettyäkin, taannoisessa pianokonsertissa. Eli menee kesällä sellaisenaan, ja talvella pitkähihaiseen yhdistettynä. (tämäkin -70%.)
Tämä löytyi kerran H&M:n kevätsesongin puolelta, joten se ei tainnut olla alennuksessa, mutta hinta ei muistaakseni ollut päätä puistattava, joten päädyin ottamaan sen. Tällaisenaan se ei juurikaan juhlava ole, mutta tulee olemaan monikäyttöinen kesällä ja neuleiden kanssa kylmempinä vuodenaikoina.
Tänään on konsertti Altunizaden kültür merkez:ssä, jossa baba laulaa kuorossa turkkilaisia sävelmiä. Puuterinvärinen paita tulee siis käyttöön tänään.

1/25/2013

Lubomyr Melnyk

Vuoden ensimmäinen kulttuurikokemus on tehty.

Pianonsoitto on saanut uuden merkityksen. Lubomyr Melnyk on Ukrainasta kotoisin oleva kanadalainen säveltäjä, joka on kehittänyt uudenlaisen tavan soittaa pianoa, nk. "continuous music". Hän on tosin kehittänyt tätä soittotapaa jo yli 30 vuoden ajan. Herra Melnyk on saavuttanut huomattavaa arvostusta soittotaidoistaan:
  1. the FASTEST pianist in the world --- sustaining speeds of over 19.5 notes per second in each hand, simultaneously, and
  2. the MOST NUMBER of NOTES in ONE HOUR --- in exactly 60 minutes, Melnyk sustained an average speed of over 13 notes per second in each hand, yielding a remarkable total of 93,650 INDIVIDUAL notes.    (http://www.lubomyr.com/continuousmusic.html)
Me pääsimme katsomaan hänen konserttiaan Euroopan puolelle Istanbulia viime keskiviikkona. Kuuntelimme ensin hänen kappaleitaan, jotta tietäisimme paremmin mitä tuleman pitää. Tässä eräs klippi.





Konsertin jälkeen oli tunkua levyapajille, jossa säveltäjä allekirjoitti jokaisen levyn joka tuli ostettua


Paikkana tuo Salon ei ole todellakaan iso, mutta mielestäni tuollainen pieni konserttisalo on mukavan intiimi. Herra Melnyk vaikuttaa hyvin sympaattiselta ollakseen maailmaa matkaava pianisti. Eräskin nainen kyseli mahdollisten harjoittelunuottien perään, joita he myös myivät, ja pianisti kirjoitti sähköpostiosoitteensa nuottien perään selittäen että jos naiselle tulisi ongelmia sen kappaleen soittamisessa, niin ottaisi yhteyttä, jotta hän voi selittää paremmin miten sitä pitäisi soitaa. Siis kuinka moni artisti/pianisti jättää yhteystietonsa levynsä ostajille, jos heillä vaikka on jotain kysyttävää soittotekniikasta? Ei taida kovin moni..


Mekin saimme CD:n, mutta pianisti tosin lahjoitti sen ilmaiseksi O:lle, sillä he olivat tavanneet O:n työpaikalla, jossa olivat yhdessä pianomusiikista keskustelleet. Ja samalla oli järjestänyt meille  liput konserttiinsa. Ilmaiseksi.


1/19/2013

Maanantaina mamma teki..

pellillisen mantıa. Se päivä oli iloinen, vaan, nyt se on jo eilinen.




Tuo vanha lastenlaulu tuli jostain mielen sopukoista mieleen, kun kalenterista viikonpäiviä laskeskelin. Tosin laulussa ostettiin mansikoita, eikä väkerretty ruokaa. Kotona olemme jälleen herkutelleet, vaikka minä tosin en mantıa syö, sillä anne tekee ne tavallisista jauhoista. On muuten aika väkerteleminen noissa pienissä taikinanyyteissä, varsinkin kun sitä tekee koko perheelle. Ja sitä syödään (ainakin täällä) valkosipuli-jugurtti-kastikkeen kera. Jos oikein ajattelen, niin keitetyt, lihalla täytetyt taikinamöykyt eivät juurikaan aiheuta vastaavia, riemukkaita olotilamuutoksia, kuin silloin kun tiedossa on mezejä ja pihvejä (kuten eilen).. If you catch my breath ;)

Vihreät, paprikatäytteiset oliivit, eivät suinkaan ole kuvausrekvisiittaa. Nautin niitä suolaisennälkääni.. En ollut aikoihin syönyt näitä oliiveja ja olen todennut että mitä ilmeisemmin ihmisellä voi olla oliivinpuutostila. Ja kuten allekirjoittaneella, myös vihreän teen puutostila. Pari kuppia päivässä, en muuta pyydä.

1/14/2013

Meni niin kuin Strömsössä

.






Tämä vuosi alkaa yllätyksillä. Oleskeluluvan jatkohakemukseni hyväksyttiin eikä ylimääräisiä toimisto/pankki-käyntejä tarvittu, extra dokumentteja ei kaivattu. Olin suorastaan ällistynyt lopputuloksesta, sillä olin varautunut siihen, että jotain meiltä kuitenkin puuttuu tai että niiden on systeemi on muuttunut tms.. Minä olin synkän varma, että päivän päätteeksi paperit eivät ole prosessissa, vaan joutuisimme juoksemaan pitkin kaupunkia tarvittavien liitteiden perässä. Olin NIIN varma. Jaa miksi? Noh, täällä nyt 3 vuoden asumisen jälkeen voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa, että "burasi Türkiye - mitä vaan voi tapahtua". Aina on jotain ollut, jotta papereita ei ole hyväksytty, puuttuu leimaa tai allekirjoitusta tai pankkikuittia tai jotain. Mutta tämä päivä, 14.1.13, on historiallinen. Kaikki meni niin kuin piti.

Paitsi, no, otetaan pois laskuista se, että
1) yritin sijoittaa rahaa tililleni, mutta Capitolin atm-masiina ei pystynyt toimitukseen, joten se jäi tekemättä (ei se ollut välttämättömyys, mutta halusin pelata varman päälle),
2) kun kävimme toimistossa sinne päästyämme josko voisimme asioida jo (vaikka ajanvarauksemme oli klo 14:00), sanoi virkailija että tulette takaisin kahdelta (ja oli muutenkin aika töykeä),
3) odotettuamme kokonaisen tunnin pääsimme vihdoin virkailijalle, joka alkoi tutkimaan papereitani,
4) meiltä sittenkin puuttui yksi kopioitu sivu vanhasta passistani, jonka O. sitten nopeasti hoiti valmiiksi (siis ihan oikeasti, puuh näitä jatkuvia kopiointeja, ketä kiinnostaa milloin oli viimeinen giriş-päiväys..),
5) saimme kuulla, että ensimmäinen oleskelulupani oli jostain syystä rekisteröity Kadiköyyn, eikä Üsküdariin, niin kuin piti (mutta se ei ole meidän ongelma), ja
6) paperiasioinnin jälkeen jouduimme ottamaan taksin jonnekin exchange-officeen (taijokusellanenmikälie) hieman kauemmas tästä büroosta, maksoimme siellä tuon naurettavan 152 TL luvastani ja otimme jälleen taksin takaisin alkuperäiseen paikkaan, jossa vain ojensimme kuitin hakemukseni liitteeksi. Ja sitten otimme vielä kerran taksin kotiin. Just narrowly missing the afternoon traffic.

Kaikenkaikkiaan kulutimme 3 tuntia yhden hakemuksen jättämiseen. Täällä siis kaikki on mahdollista..

1/12/2013

Perjantai Madossa





Mado on mun mielestä enemmänkin jäätelö-kahvila-leivonnaispaikka, kuin ruokapaikka. Tosin, perjantaina odottaessamme uusien passikuvieni valmistumista kävimme Koşuyolun Madossa, aikaa kuluttamassa. Alunperin mieleni teki kuumaa kaakaota tai vastaavaa. Mutta ruokalistaa selatessamme huomasimme niiden lukuisten jäätelöannosten jälkeen ruoka-annoksia ja päätimme sittenkin syödä jotakin kunnollista. O. valitsi roast beef sandwichin ja minä intuitiolla otin akdeniz salatasin, joka on yleensä melko varma valinta. Usein sellaisessa salaatissa pihdataan juustossa ja oliiveissa, mutta tässä salaatissa niitä kumpaakin oli enemmän kuin vihannespuolta. 

Noita liiroja kuvailimme, jotta voisimme esittää väitteen todeksi: "Atatürk ei katso sinuun päin ellei sinulla ole rahaa." Kuvasta puuttuu satanen, mutta pään asento on myös satasessa suoraan katsojaan päin. Jep, on meilläkin huvit..

Ja ne passikuvat, voi luoja... voisinko näyttää yhtään kammottavammalta niissä. En kai.. Ne ovat luultavasti huonoimmat kuvat jotka minusta on ikinä otettu. Tilannetta ei toki auttanut se, että sinä päivänä satoi vettä ja otsatukkani oli liiskaantunut otsaa vasten, tukka oli märkä ja iho hiostava. Yritin parantaa tilannetta paikan päällä, mutta silti. Ja sitten ilme kuin emopöllöllä. Ja tässä paikassa eivät edes näyttäneet minulle niitä kuvia, joista olisin voinut itse valita parhaan, niin kuin ovat joissakin muissa paikoissa tehneet. Tuntui pahalta maksaa muutama kymppi kuvista, joita ei edes halua käyttää. Maanantaina niiden kuvien kera sitten oleskelulupahakemusta hakemaan..

1/08/2013

Säätiedotus





Aamulla 9-10 välillä pyrytti. Vartti ensimmäisten kahden kuvan jälkeen aurinko pääsi pilkahtamaan ja näytti että sää sittenkin muuttuu ihan kivaksi. Ei mennyt pitkään, kun taivas jälleen pilvistyi ja lunta tuli jälleen. Nyt on seesteistä, saa nähdä muuttuuko sää paremmaksi vai huonommaksi iltaa kohti.

Eilen tuli nähtyä "turkkilaiset nastarenkaat", zincir tekerlek, eli renkaan ympärille on kiedottu kettingit. Kas näin:
Täällä ei siis ole varsinaisia nastarenkaita, vaan näitä kyhäelmiä näkee sitten niitäkin enemmän. Jokseenkin outoa, mutta täällä täysin hyväksyttävää. Voisi jopa sanoa, että lumi yllättää turkkilaiset autoilijat joka vuosi. Samaa ei saisi sanoa suomalaisista, sillä siellä päin maailmaa sentään lumen tuloa varten varaudutaan talvirenkain.

Edit (3 tunnin päästä):

No, lunta tuli lisää. Ero aamuisiin tunnelmiin on selkeä. Iltaa kohden saattaa olla aika hankalaa liikkua pihalla, ihan jalan kuin autoillakin. Ja nämä tällaiset säät todellakin ovat uutisoimisen arvoisia täällä! :D

1/04/2013

On se.

.


On se talvi. Ihan jopa hava durumu-sivuston mukaan. Tässä viime päivinä ollaan oltu reilusti nollan yläpuolella, vaikkakin tiukasti talvivermeisiin varustautuneena, mutta näköjään tulossa on jälleen lunta. Jos siis on sääennustetta uskominen.

Täällähän oli valtava lumimyräkkä muutama viikko sitten, ennen joulua, joka oli aivan tajuton. Sitä kesti koko päivän, varmasti yli 12 tuntia, lunta tuli taukoamatta. Kaupunki oli kaaoksessa, liikenneruuhkat olivat aivan uskomattomat ja näin jopa ihmisiä kävelevän pääteillä hyläten autonsa tien sivuille. Kukaan ei päässyt minnekään, millään tavalla. Ainoa julkisen liikenteen väline joka toimi oli metrobussi, jota lopulta päädyin käyttämään. Jos lunta vielä tulee tänä talvena, toivon totisesti ettemme joudu läpikäymään samanlaista myräkkää. Kerran vuodessa taitaa olla ihan tarpeeksi :)

1/01/2013

Toy Story

Meillä ei alunperin ollut uudenvuoden suunnitelmia. Itse asiassa ajattelimme viettää sen kotona, punaviinin ja maittavan illallisen saattelemana. Klo 11 illalla pikkuveli kutsuu meidät kaverinsa kotibileisiin Feneryoluun. Me lähdimme 10 minuutissa, sillä ajatus bileistä oli kuitenkin kiehtovampi kuin rauhallinen ilta kotona. 

Veljen kaveri G. oli tuttu aiemmista illanvietoista, jonka asunnolla aloittelimme bileitä. Little did we know, että bileet tulisivat vain kasvamaan siitä eteenpäin..






Bilepaikassa nro 1 asunnon haltija soitteli musiikkia, joka muistutti arfikkalaista tribe-musiikkia, ja me säestimme ja tanssimme marakassien ja muutaman bongorummun kera. Tunnelma oli katossa, lähes kirjaimellisesti. Meillä oli hauskaa, tapasimme espanjalaistuttavamme siellä ja minä siinä kaikessa juhlinnan hälyssä sain otettua muutaman kuvan G.n asunnosta, sillä se oli mielestäni niin kiinnostavalla tavalla suunniteltu. Ja ajatus omasta kämpästä kasvaa joka kerta, kun käymme muiden asunnoissa illanvietoissa..

Yhden jälkeen lähdimme Modaan, siellä jonkun toisen asunnolle jatkamaan juhlintaa. (en tiedä vieläkään mikä yhteys näillä ihmisillä oli keskenään, mutta who cares, burasi Türkiye - everyone is invited!) Asunto, johon päädyimme, oli kaksikerroksinen, lähes barlar sokak:in yläpuolella, josta kuului kadulla ihmisten juhlinnan ääniä. Ja me järjestimme sitten ihan omat musiikit asunnon yläkerrassa..







Leikimme sellaisilla värikkäillä, hohtavilla kepeillä ja narun päässä roikkuvilla valoa hohtavilla, värikkäillä.."jutuilla". (mikä niiden oikea nimi on?) Viimeisessä kuvassa allekirjoittanut on päässyt vauhtiin :) Jälkeenpäin kysyin lelujen omistajilta, mistä he olivat ne löytäneet. Totesivat ostaneensa ne Kaliforniasta, ja sanoivat että Turkista sellaisia on lähes mahdotonta löytää. Olisipa hauska päästä harjoittelemaan noilla leluilla, en nimittäin hiffannut sitten mitenkään miten sitä keppiä olisi pitänyt kieputtaa, ja espanjaistuttavamme yritti kärsivällisesti opettaa minua ja O:ta siinä. Pidinkin enemmän noista narujen varassa roikkuvista jutuista, sillä kieputtaminen oli helpompaa kuin kepin pyörittely. Ura performanssitaiteilijana tuskin on alkamassa.

Loimme omaa musiikkia bongorumpujen kera, sekä heiltä löytyi kaksi didgeridoo-soitinta, joihin puhaltamalla syntyy kumea, matala ääni. Marakassejakin löytyi. Totesin jossain vaiheessa siinä kaiken sen musiikin seassa O:lle, että en ole ikinä tavannut vastaavanlaisia ihmisiä aiemmin, ihmisiä jotka pitävät marakasseja ja bongo-rumpuja kotonaan ja jotka vieläpä käyttävät niitä juhlien ohella. Mutta pojat, meillä oli hauskaa :)
Niin hauskaa, että olimme kotona loppujen lopuksi aamuviideltä.