.

.

12/10/2010

Isänmaan puolesta

Eilen lähdimme Galata Bridgen kalaravintolaan, yhteen niistä monista, koko perheen voimin, sillä perheen veljeksistä nuorin lähtee armeijaan. Emme nyt varsinaisesti "juhlineet" tapausta, mutta pitihän sitä ns. viimeinen illallinen saada isolla porukalla. Ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin kaikilla veljeksillä oli tyttöystävätkin mukana.

Matkaan lähdettiin Altunizadesta. Capitol oli näyttävästi puettu juhlalliseksi.

Vietimme aika pitkän illallisen, turkkilaisen kaavan mukaan. Aloitimme puoli 8 ja laskun maksoimme reilusti yli puolenyön. Iltaa pitkin jännitys kasvoi pöydässä: pikkuveli saisi tietää 10. päivän puolella minne hänet siirretään toimittamaan armeija-aikaansa ja kuinka pitkäksi aikaa hän sinne joutuisi. Maan systeemi on se, että määränpäätä ei kerrota ennen kuin pari päivää ennen lähtöä. Luonnollisesti toivoimme, että se ei ainakaan olisi Hakkari, jonne O. oli aikoinaan joutunut. Hakkari on ehkä koko universumin karmein paikka suorittaa armeijapalvelusta, siellä miehistä tulee tappokoneita ja koko armeija-ajalla on valtavia psykologisiakin vaikutuksia miehiin. Ei ihan niin kuin Suomen armeijassa jossa pojille jaetaan pleikkareita vapaa-ajalle. Hakkarissa ei varmaan edes vapaa-aikaa tunneta. O. ihme kyllä selvisi selväjärkisenä omasta kokemuksestaan, vaikka olikin armeijassa jopa 1,5 vuotta!! Hän loppua kohden myös jopa nautti omasta ajastaan, sillä hän kehittyi taitavaksi ja nopeaksi ja sai siten hieman enemmän respektiä. Määränpää valitaan mahdollisen koulutustaustan ja joidenkin "soveltuvuus"kokeiden mukaan.

Sähköpostin tsekkauksen jälkeen, klo 00.51, saimme selville minne pikkuveljen matka veisi: Adanaan, Etelä-Turkkiin, n. 6 kk:ksi! Riemu repesi pöydässä ja anne vollotti vuolaasti. Nyt ei tarvitsisi pelätä pahinta mahdollista. Huojennus selvästi näkyi monessa ja puhelimet oli kiivaassa käytössä kun kaikille tutuille ja sukulaisille piti heti kertoa miten kävi, huolimatta siitä että he ehkä olivat jo unten mailla.. :)

Hyvä päätös illalle.

P.S. Kävin työhaastattelussa yhdessä ulkomaalaisessa koulussa, joka on toiminut vasta vajaan vuoden täällä. Haastattelijana oli mukavan oloinen nainen, jonka kanssa haastattelusta ehkä puolet oli small talkia kaikesta muusta kuin työstä. Mutta sehän on aina hyvä merkki se. Juuri nyt ei ole tarpeeksi opiskelijoita, koululla on parhaillaan enemmän opettajia kuin opiskelijoita, mutta hän oli positiivinen siitä, että he saisivat laajennettua reviiriään ja saisivat lisää asiakkaita. Nähtäväksi jää, tulisiko siitä eräänlainen sivutyö, sillä kokopäivätyöksi siitä ei olisi.

2 kommenttia:

  1. İhanat valokoristeet edellisessa postauksessa.
    armeijaan lahtö onkin taalla iso asia,jota juhlistetaan suvun voimin.Syöminen kuuluu siihen olennaisena osana.Teilla olikin varmaan ihana ruokapaikka ja maittavaa ruokaa.
    Toivotaan,etta jatkopaikka (jos ei pysy samana)niin pysyttelisi etelaisissa osissa Turkkia.

    VastaaPoista
  2. Toivotaan, että saa viettää koko armeija-ajan Adanassa, vaikuttaa sen verran hyvältä sijainnilta. Täällä todellakin armeijaan meno on iso juttu, se on kuitenkin miehille pakollista mutta kukaan ei haluaisi sinne mennä.

    VastaaPoista