.

.

11/22/2010

Lumoutuneet

Yhteinen sävel on löytynyt.
O. löysi Capitolin D&R:sta Fazil Sayn kokoelmalevyjä.

Pari viikkoa aiemmin hän löysi Fazil Sayta ja Horowitzin levyn, Taksimin D&R:sta. Nyt meillä on sitten kaksi samaa levyä.. Fazil Say soittaa useimmiten Haydinin, Mozartin ja Beethovenin tuotantoa (tehden ehkä parhaiten Haydinin tunnetummaksi loistavalla tulkinnallaan), mutta on toki tehnyt omaakin musiikkia. Etenkin O. on aivan haltioissaan Haydinin tuotannosta ja on tuonut roppakaupalla pianonuotteja kotiin - hän kun ei malta harjoittaa vain sormiharjoituksia, hän haluaa jo soittaa ties mitä Sonate in C Majoreita! :D

Pianomusiikkia on siis tullut kuunneltua kotona sekä livenä että levyiltä. Klassinen musiikki ei koskaan ole ollut ainakaan minulle tuntematonta, soitinhan vuosikausia pianolla juuri klassisia, Michael Aaronin pianokirjat tuli tutuiksi. Mutta nyt klassinen on taas uudelleen alkanut kiinnostamaan. Kuuntelemme mielellämme tuubista klassisia ja etsimme aina vaan parempia ja parempia tulkintoja. Olemmekin O.n kanssa keskenämme viisastelleet siitä, kuka olikaan se kaikkien aikojen paras pianonsoittaja: Kempff, Horowitz vai Rubenstein?

Olemme aika pari kun musiikkiliikkeisiin päädymme - siinä missä muut valitsevat Justin Biebereitä tai Miley Cyruksen levyjä, me olemme haltioissamme nähdessämme vanhoja klassikkoja levyhyllyllä, sinfonioita ja orkestereja, tunnettuja ja vähemmnän tunnettuja artisteja. Ja olo on kuin lapsella karkkikaupassa :)

Itse vastaavasti löysin samasta liikkeestä sellomusiikkia, kokoelmalevy vailla vertaa. Tämä oli ostettava, vaikka hintaa olikin 27 liiraa, sillä ensimmäisen levyn Edward Elgarin Adagio in E minor kolahti joskus taannoin .. kovaa. Muutenkin Elgarin tuotanto on ihanan herkkää, vaikka löytyy häneltä myös mahtipontisia marssejakin.

Cello concerto in E minor - Adagio Moderato

Levyn versio on eri, mutta tunnelma on sama. Surumielinen, haikea, melankolinen, vahva. Ehkä se juuri sen takia minuun aikoinaan kolahtikin, suomalaiseen synkkään luonteenlaatuun ;) Levyä kuunnellessa tulee mieleen, että miltä tuntuisi soittaa selloa. Pitäisikö vaihtaa soitinta? Vai nauttia musiikista levyjä kuunnellen.. Piano on se, mihin minun ketterät sormeni kykenevät, ja joka edelleen aiheuttaa haasteita, mutta välillä mietityttää että oppisinkohan soittamaan jousisoitinta, vai menisikö yli hilseen.. Mene ja tiedä.

Uusien biisien kimpussa :) Für Eliseen oli joskus vuonna miekka ja kilpi nuotit, nyt O. sai ne netistä printattua. Ja November Rain on vain niin mahtava ja legendaarinen, että sen pianonuotit oli saatava. Ihastuin myös Tomaso Albinonin Adagio d'Albinoni ja Adagio in G Minor sävellyksiin, ne olivat helppoja soittaa ja kuulostivat ihanan rauhallisilta ja tunnelmallisilta. Siinä missä minä pidän rauhallisista kappaleista, O. mittailee taitojansa iloisten sävellysten parissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti